Häpeän sitä. Vieraat kielet ei tartu aikuisena läheskään yhtä hyvin kuin lapsena, vaikka olin siis koulussa aina hyvä ruotsissa. Tänne muutettuani totesin kuitenkin, että on ihan eri asia käyttää kieltä muissa tilanteissa, kuin esim. kahvilassa tai postikorttia kirjoittaessa. Esim. esitelmän pitäminen ruotsiksi on ihan hirveää, vaikka ryhmässä kaikki muutkin olis maahanmuuttajia. Puhumattakaan siitä, millaista on käyttää ruotsia päivittäin töissä, tai yrittää deittailla ruotsalaista ruotsiksi. Olen yrittänyt sopeutua tänne, ensin ottamalla ruotsalaisen sukunimen ja myöhemmin kansalaisuuden, mutta valitettavasti kumpikaan ei poista sitä tosiasiaa, että olen SUOMIJUNTTI.
Vaikka Ruotsissa on monikulttuurinen väestörakenne ja hyvin harva on tähän mennessä kettuillut puheestani, itseäni se kuitenkin ahdistaa suuresti ja tyydyn liian usein olemaan hiljaa, toivoen näin nolaavani itseäni edes hieman vähemmän.
Tässä muutama esimerkki toilailuistani:
1. Soitin työmatkavarausta koskien käyttämäämme matkatoimistoon. Kysyivät varausnumeroa, jota rupesin tavaamaan. Asiakaspalvelija ei saanut aakkosistani selvää ja sanojen, tai nimien lonkalta heittäminen ruotsiksi ei onnistunutkaan ihan noin vain. Yritin sanoa S, aspa kuuli F. Yritin korjata: “Nej, utan S som, som… Satan.” Ei tullut mieleen esim. Sverige, svenska, Simon tai Susan. No, ensi kerralla sitten.
2. Yritin ostaa kahvimittaa, jonka muistelin olevan ruotsiksi tyyliin sama kuin suomeksi. Käänsin siis kaupassa päässäni: “kaffemäter” myyjä ei tajunnut millään, vaikka selitin: “En sån där sked man mäter kaffe med”. Tajusi kun selitin uudestaan englanniksi. Kysyin lopuksi, mikä ruotsissa meni pieleen, myyjä kertoi ystävällisesti että se on “kaffemått”.
3. Ehkä nöyryyttävimmät tapaukset sattuivat vaatekaupassa, jossa olin aiemmin töissä. Asiakkaat eivät esim. uskoneet, ettei meillä voi saada alennusta vaikka tuote olisi viallinen. Veemäisimmät pyysivät puhua kollegan kanssa, joka sitten selitti saman asian enemmän tai vähemmän sujuvammin.
Ongelma on toki suurilta osin omien korvien välissä (joku ehti kerran luulla et oon oikeesti Umeåsta kotoisin). Mutta silti, päivittäin joutuu tekemään pellen itsestään kun eihän sitä muuten opi millään. Ja olen siis toki hyvin kiitollinen siitä, että kieli on tarttunut sen verran, että ylipäätään pystyn työskentelemään sillä. Ja en tosiaan edes ole työpaikallani ainoa maahanmuuttaja. Muut tekevät ihan samalla tavalla virheitä, eivät vain piittaa niistä yhtä paljon.
Tsekatkaa myös ihmeessä mun ruåtsinkielinen blogi, jonka perustin yhtä verkkokurssia varten (koska oli pakko). 🇸🇪
It’s finally starting to feel like I’m settling down somewhere. I somehow expected that it would be Finland, just didn’t believe that I’d have what it takes to live and work abroad. But here I am, in the capital of Scandinavia: Stockholm! The past two years I’ve only traveled between Finland, Sweden and Estonia, as studying and working took most of my time. But now, a trip to Miami and New York is coming up in May and I’m super excited!
I’ve been browsing through some old pictures and noticed how much I’ve developed as a photographer and how sad it now feels that I wasn’t able to document all my adventures properly, which is something I’ve improved a lot, but there’s still a long way to go. We’re never ready or perfect. I started this blog when I moved to Korea, but somehow didn’t know what I supposed to write or post here. At that time I thought all blogs were just about fashion and lifestyle content that just felt too shallow to me. Later on, writing a blog for 
The biggest downsides of the lifestyle that sometimes has made me feel like I have an ADHD, having no idea what I’m doing or where I’m going, have been the lack of stability, both financially and with interpersonal relationships. Especially now when the constant urge for moving around and living out of a suitcase has vanished and I’d want to buy an apartment hopefully not too far in the future, but it feels like some major parts of me are still somewhere else than Sthlm. But I guess I’ve finally grown old enough to think further than next month. And I have been thinking, what if things would have gone as I originally planned: getting some boring job in Finland, getting married and having children around 25… I mean, happiness is really a matter of state of mind and I’m sure my life could be as happy as it is now, but I’m also pretty sure I’d feel I’d have missed out on something.
Strangely, I couldn’t find any New York pictures, although I lived there for a year. So that’s one thing on my to-do list for the next trip, another one is to check out some thrift stores.And about feeling sorry for all the time I’ve “waisted”: at the end, I don’t think that our biggest regrets will be how much time and money we spent on exploring the world. I don’t think my last thoughts will be: “I’d be at least 2000 euros richer if I hadn’t done that South Korea exchange!” I feel I have the kind of richness money can’t buy.
Living out of a suitcase was never easy, I missed my art supplies, my photography equipment, my pillows and what not. But bringing everything to another country hasn’t been easy either. As I’m probably not going to live in this house for the rest of my life, I’ve been wondering how I’m going to deal with all my stuff when I have to move again?
Pink Horrors 